Istumme junassa, matkaa on tehty jo melkein 6 tuntia. 40 tuntia vielä jäljellä. Lentomme saapui Delhiin n. 3.00 Suomen aikaa (6.30 paikallista) eli noin puolessa välissä normaalia yöunta, tosin puolikkaasta yöunesta ei ollut tietoakaan. Onneksi Enni sentään nukkui muutaman tunnin tuijotettuaan lentokoneen ruudulta saman hevospiirretyn kahteen kertaan.
Kaikki on mennyt tähän asti yllättävän hyvin. Junaliput Nizamuddin-asemalta saatiin toivomaamme junaan joka lähti hitaasti kohti Keralaa. Tosin asemalla meille ilmoitettiin että juna on Mumbaista eteenpäin täynnä. Meidän täytyisi kysyä konduktööriltä löytyisikö jostain tilaa Kozhikodeen asti. Yleensä on kuitenkin aina löytynyt, joten toiveikkain mielin hyväksyimme kohtalomme ja hyppäsimme junaan. Mumbaihan on jo yli puolessa välissä matkaa.
Olo on vielä epätodellinen. Viimeiset pari viikkoa ennen lähtöä menivät täydessä mielenhäiriössä. En saanut nukuttua ja sydän hakkasi kuin olisin ollut pahassakin hädässä. Kehoni reagoi todella voimakkaasti siihen jännitykseen ja huoleen jota tämä muutos päässäni pyöritti. Sellainen on osa minua ja tämän hyppäyksen tekeminen on loistavaa shokkihoitoa. Luonteessani on aina ollut kaksi puolta: optimisti joka katsoo asioiden positiivisia puolia ja jättää helposti huomiotta mahdolliset ja jopa todennäköiset huonot puolet, sekä huolestuja joka luulee korjaavansa optimistin jättämiä jälkiä syyttämällä itseään ja huokailemalla todellisia ja keksittyjä, menneitä ja tulevia murheita. Nämä kaksi törmäävät välillä toisiinsa ja seurauksena on vatsanväänteitä ja katastrofikuvia joissa olen puilla paljailla, vaarantanut kansallisen turvallisuuden, suututtanut ystäväni ja kadottanut kirjastokorttini. Aika harvoin osun murehtimisessani todellisen kokoiseen arvioon tilanteesta.
Tälle matkalle lähteminen oli harvinaisen suuri osuma molempiin puoliini. Ikävä kyllä murehtija sai vallan viimeisten päivien ajaksi ja ystäväni saivat hyvästellä poissaolevan, kalpean ja sätkyn minän. Toivon mukaan keväällä kotiin palaa toisenlainen ihminen. Ymmärsin hetki sitten tämän olevan osa matkamme tarkoitusta minulle. Ihmisen sisällä tapahtuva muutos on joskus hyvin hidasta, se vähän kuin odottelee jotain joka todella sysäisi sen liikkeelle. Minulle valmistautuminen tähän talveen on ollut se sysäys, ja sen ymmärtäminen tapahtui juuri.
Maisema vaihtuu ikkunassa verkkaisesti. Intialaiset lapset leikkivät Ennin kanssa viereisessä makuutilassa. Anna nukkuu univelkaa pois yläpedissä. Maailma ei ole vielä kaatunut vaikka olemme täällä. Ehkä minäkin saan kohta soviteltua rauhan eri puolieni välille. Ainakin nyt tuntuu siltä. Ja onhan minulla 4 ja puoli kuukautta aikaa rauhanneuvotteluille.
P.S. Neljä konduktööriä on tähän mennessä käskenyt kysyä jatkolipusta seuraavalta. Nukkumaanmenoaika on jo mennyt, mutta pitää vielä odottaa tunnin päästä saapuvaa virkamiestä, jolla on ilmeisesti enemmän tietoa kuin edellisillä. Toivon mukaan meitä ei potkita junasta aamulla Mumbaissa ihan vain siksi, ettei kukaan viitsinyt ottaa asiaamme hoitaakseen.
Lauri
Kaikki on mennyt tähän asti yllättävän hyvin. Junaliput Nizamuddin-asemalta saatiin toivomaamme junaan joka lähti hitaasti kohti Keralaa. Tosin asemalla meille ilmoitettiin että juna on Mumbaista eteenpäin täynnä. Meidän täytyisi kysyä konduktööriltä löytyisikö jostain tilaa Kozhikodeen asti. Yleensä on kuitenkin aina löytynyt, joten toiveikkain mielin hyväksyimme kohtalomme ja hyppäsimme junaan. Mumbaihan on jo yli puolessa välissä matkaa.
Olo on vielä epätodellinen. Viimeiset pari viikkoa ennen lähtöä menivät täydessä mielenhäiriössä. En saanut nukuttua ja sydän hakkasi kuin olisin ollut pahassakin hädässä. Kehoni reagoi todella voimakkaasti siihen jännitykseen ja huoleen jota tämä muutos päässäni pyöritti. Sellainen on osa minua ja tämän hyppäyksen tekeminen on loistavaa shokkihoitoa. Luonteessani on aina ollut kaksi puolta: optimisti joka katsoo asioiden positiivisia puolia ja jättää helposti huomiotta mahdolliset ja jopa todennäköiset huonot puolet, sekä huolestuja joka luulee korjaavansa optimistin jättämiä jälkiä syyttämällä itseään ja huokailemalla todellisia ja keksittyjä, menneitä ja tulevia murheita. Nämä kaksi törmäävät välillä toisiinsa ja seurauksena on vatsanväänteitä ja katastrofikuvia joissa olen puilla paljailla, vaarantanut kansallisen turvallisuuden, suututtanut ystäväni ja kadottanut kirjastokorttini. Aika harvoin osun murehtimisessani todellisen kokoiseen arvioon tilanteesta.
Tälle matkalle lähteminen oli harvinaisen suuri osuma molempiin puoliini. Ikävä kyllä murehtija sai vallan viimeisten päivien ajaksi ja ystäväni saivat hyvästellä poissaolevan, kalpean ja sätkyn minän. Toivon mukaan keväällä kotiin palaa toisenlainen ihminen. Ymmärsin hetki sitten tämän olevan osa matkamme tarkoitusta minulle. Ihmisen sisällä tapahtuva muutos on joskus hyvin hidasta, se vähän kuin odottelee jotain joka todella sysäisi sen liikkeelle. Minulle valmistautuminen tähän talveen on ollut se sysäys, ja sen ymmärtäminen tapahtui juuri.
Maisema vaihtuu ikkunassa verkkaisesti. Intialaiset lapset leikkivät Ennin kanssa viereisessä makuutilassa. Anna nukkuu univelkaa pois yläpedissä. Maailma ei ole vielä kaatunut vaikka olemme täällä. Ehkä minäkin saan kohta soviteltua rauhan eri puolieni välille. Ainakin nyt tuntuu siltä. Ja onhan minulla 4 ja puoli kuukautta aikaa rauhanneuvotteluille.
P.S. Neljä konduktööriä on tähän mennessä käskenyt kysyä jatkolipusta seuraavalta. Nukkumaanmenoaika on jo mennyt, mutta pitää vielä odottaa tunnin päästä saapuvaa virkamiestä, jolla on ilmeisesti enemmän tietoa kuin edellisillä. Toivon mukaan meitä ei potkita junasta aamulla Mumbaissa ihan vain siksi, ettei kukaan viitsinyt ottaa asiaamme hoitaakseen.
Lauri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti