Namaskaram ystävät!
Tänään kerron hieman tulevasta kodistamme ja motiiveista
lähteä juuri Sukrithamiin.
Suomi on tottunut tällaisiin ja tällaisiin
uutisiin Intiasta. Yksi blogimme keskeisiä ajatuksia on näyttää myös toista
puolta. Kaiken kurjuuden ja murjonnan keskellä on paljon hyvää ja kaunista.
Siitä ei juuri otsikoita näy.
Sukritham Girls’ home on loistava paikka kasvaa. Siellä
jokaisesta tytöstä pidetään hyvä huoli. Intialaisessa yhteiskunnassa
orpotyttöjen asema on lähtökohtaisesti aivan surkea. Sukrithamin kodissa nämä
orvot muuttuvat perheenjäseniksi ja saavat intialaisen köyhän näkökulmasta
ylenpalttisesti kaikkea hyvää. Ylenpalttisuus koostuu perusasioista ja vähän
yli.
Ruokaa. Joka päivä jokainen syö vatsansa täyteen monta
kertaa päivässä. Ruoka on monipuolista, terveellistä ja hyvää. Lihaa ei syödä
katsomuksellisista syistä. Mahadev, Sukrithamin perustaja on koulutukseltaan
kokki ja pitää huolta, että kaikki ruoka on erinomaista. Kokemuksesta voin
sanoa, että kaikki maistuu taivaalliselta!
Koulutusta. Tytöt käyvät koulua. Tarkemmin sanoen kolmea eri
koulua, joihin heidät joka aamu viedään ja josta joka iltapäivä haetaan.
Iltaisin kaikki istuvat alas tekemään kotitehtäviä. Isot auttavat pieniä, kun
omilta läksyiltään ehtivät. Uncle-Mahadev istuu lattialla tyttöjen keskellä,
tarkistaa jokaisen läksyt ja auttaa, kun apua tarvitaan.
Harrastuksia. Jokaisella on kulttuuriharrastus. Lauantaisin
käydään tanssitunneilla ja soittotunneilla. Tanssi on perinteistä keralalaista
tanssia. Sukrithamissa tahdotaan tyttöjen olevan ylpeitä intialaisuudestaan ja
tutustuvan kulttuuriperimäänsä. Instrumenteista suosituin tyttöjen keskuudessa
taitaa olla viulu. Koska viuluja on kotona vain yksi, jokainen soittaja saa
treenata vuorollaan. Laulajiakin löytyy. Tanssia, laulua ja soittoa
harjoitellaan joka päivä ennen kouluunlähtöä. Tytöt pääsevät esiintymään monta
kertaa vuodessa erilaisiin juhlallisuuksiin. Jotkut heistä on palkittu
koulujenvälisissä kilpailuissa erityisestä lahjakkuudesta.
Arjen taitoja. Kaikki kotityöt tehdään yhdessä. Jokainen
tekee joka päivä jotakin: auttaa keittiössä, pesee lattioita, pyykkää tms.
Pienet oppivat isoilta ja auttavat taitojensa ja ikänsä mukaan. Kenellekään ei
tule kohtuutonta työtaakkaa ja kaikki kodin asiat tulee hoidettua. Näin tytöt
myös oppivat itsenäisiksi arjenpyörittäjiksi. Usein orpokotien lapset jäävät
vaille tällaisia perustaitoja, vaikka pääsisivätkin kouluun. Sukrithamissa ei
laitostuta, vaan eletään suurperheen tavoin. Omassa puutarhassa kasvaa
vihanneksia ja hedelmäpuita. Tuoretta luomuruokaa kerätään itse omaan
keittiöön. Hoidettavana on myös kotieläimiä: koiria, kanoja ja lehmä. Juuri nyt
Sukrithamiin on rakenteilla uusi navetta, jotta lapset saisivat juodakseen oman
tilan luomumaitoa.
Aikuisten huomiota. Aikuiset ovat saatavilla koko ajan ja
aikuisia kiinnostaa. Kun itkettää, pääsee syliin. Kun on riemuissaan, saa
riemun jakaa. Kun tekee tyhmyyksiä, saa puhuttelun, ei selkäsaunaa.
Läksyjenteosta huolehditaan, kunnon syömisestä huolehditaan, terveydestä ja
puhtaudesta huolehditaan, hyvästä käytöksestä huolehditaan, hengellisestä
kasvatuksesta huolehditaan, koulu- ja harrastuskyydeistä huolehditaan,
nukkuma-ajoista huolehditaan… Lista on loputon ja aika ihana. Jopa suomalaisen
luokanopettajan kriittisin silmin tarkasteltuna näitä lapsia kasvatetaan hyvin.
Hyväksyntää. Paitsi huomiota, aikuiset antavat lapsille
hyväksyntää. Jokainen on erilainen. Kaikkien pitää tulla toimeen keskenään,
mutta jokainen on yksilö ja saa olla arvokas sellaisenaan. Edellisellä
vierailullamme tuskastuin tyttöön, joka roikkui minussa fyysisesti kaiken sen
ajan, jonka vietimme samoissa tiloissa. Huomionhakuisuus oli
r-a-s-i-t-t-a-v-a-a. Juttelin Mahadevin kanssa, jolle tyttö toi erikseen
näytettäväksi suunnilleen jokaisen kirjaimenkin läksyjen teon aikana. ”Hän
tarvitsee nyt huomiota. Hyvä, että hän ymmärtää itse hakea sen”, tuleva pomoni
totesi hymyillen. Toinen, porukan nuorin ja viimeisimpänä perheeseen liittynyt
tyttö oli hyvin hiljainen ja viihtyi enimmäkseen omissa oloissaan. Tarkkailin
häntä paljon ja vietimme yhdessä aikaa lähinnä tuijotellen taivasta ja puita.
Kun kysyin tytön käytöksestä, vastasi Mother, Sukrithamin äiti, minulle: ”There
is nothing wrong with her. She is just in slow motion.”
Miksi siis lähdemme sinne? Näihin lapsiinhan panostetaan jo!
Ja Intia on pullollaan porukkaa, joiden perustarpeita ei tyydytetä. Voisin
mennä johonkin ja opettaa jonkun lukemaan. Tai ostaa ja tehdä ruokaa ihmisille,
joilla ei ole, mitä suuhunsa laittaa. Kuitenkin valitsin (sillä minä tämän
paikan valitsin ja Lauri suostui mukaan. Enniltä ei kysytty) Sukrithamin, jossa
elää tarpeensa tyydyttäneitä, onnellisia lapsia.
Siksi, että minulla on iso usko näihin lapsiin. Allekirjoitan
Sukrithamin toiminnan täydestä sydämestäni. Uskon, että näillä tytöillä on
valoisa tulevaisuus edessään. Uskon, että Sukrithamin tytöistä tulee yksilöitä,
jotka jakavat uudenlaista intialaisen naisen mallia Sukrithamin ulkopuolelle.
Sukrithamin tytöt uskovat itse itseensä ja omiin mahdollisuuksiinsa. Heille on
opetettu, että kaikki on mahdollista, kun on valmis näkemään vaivaa. He
tietävät, että naiset voivat tehdä mitä tahansa.
Juuri tällaisten tyttöjen äänen vahvistaminen maailmassa on
minulle tärkeää. Pitkällä tähtäimellä näen näiden lasten olevan rakentamassa
sosiaalisesti tasa-arvoisempaa Intiaa. Jaksan uskoa, että näihin, omalla
elämänasenteellaan maailmaa muuttaviin tyttöihin kannattaa panostaa.
Minä lähden Sukrithamiin oppimaan. Oppimaan Mahadevin
hymystä ja kärsivällisyydestä sekä äidin loppumattomasta lempeydestä ja
leimaamattomuudesta. Eniten lähden oppimaan tytöiltä. Vaikka näennäisesti menen
paikalle opettajana, on tärkein tehtäväni kysyä, mitä tytöt tahtovat itsestään
ja maailmastaan sanoa: etsiä, löytää ja jakaa niitä ääniä ja tarinoita, jotka
yksi kerrallaan ylittävät tällaiset ja tällaiset kohtalot.
Annamarika
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti