Kunnon tyttö

Eilen draamatunnilla listasimme isojen tyttöjen kanssa, millainen on kunnon tyttö tässä kulttuurissa.

• ei liian moderni

• ei liian perinteinen

• kaunis

• kuin enkeli

• tunnollinen

• hyvä koulussa

• peittää itsensä vaatteilla (mitä pidemmät hihat, sitä parempi)

• tekee kotitöitä

• hyväsydäminen

• kunnioittaa erityisesti isäänsä, mutta tietysti myös kaikkia muita itseään vanhempia

• pitää kaikista

• ei lyhyitä hameita

• ei pitkiä kynsiä

• ei lyhyitä hiuksia

• poikien kanssa ei ole soveliasta

• pitää kädestä

• pussailla

• halailla

• flirttailla

• puhuu pehmeällä äänellä

• ei koskaan korota ääntään

• ei käytä rumia sanoja

• jos poika katsoo tyttöä, tytön on katsottava pois ja ujosteltava

• välttelee aina katsekontaktia miespuolisten kanssa

• pysyy sisätiloissa klo 18 jälkeen

• ei rakastu koskaan saman sukupuolen edustajaan

• siisti ulkomuodoltaan ja käyttäytymiseltään

• ei vaaranna siistiä ulkonäköään esim. juoksemalla tai kiipeilemällä

• valitsee järjestetyn avioliiton rakkausliiton sijaan

 Yritin pitkään keksiä tähän sopivaa lopetuslausetta, mutta olen sanaton.

Annamarika

Kiitollisuudesta

Viime aikoina olen lukenut suuren määrän erilaisia elämän parantamiseen liittyviä blogipostauksia ja kirjoja, sattuneesta syystä varsinkin Annamarikan linkkaamia ja vinkkaamia juttuja. Moni on osunut omaan elämäänkin ja asenteeseen ja uponnut syvälle. Ajatukseni hyvästä elämästä ja siitä mistä palasista se koostuu ovat muuttuneet paljonkin vuosien varrella kuten aikuistuvalta ihmiseltä voi olettaakin, mutta moni järkeenkäypänä pitämäni miete ja oivallus on myös unohtunut arjen alle.

Täällä ollessa olen kovasti miettinyt kiitollisuuden aihetta. Ehkä erityisesti siksi että äskettäin Yhdysvalloissa oli kiitospäivä ja aiheesta oli juttua esimerkiksi Tedissä. Annamarika linkkasi minulle myös tällaisen kirjoituksen, jonka kuvaus ei ole kovin kaukana kotikulmien Hullujen Päivien meiningistä, toki sillä erotuksella että hullarit eivät liity mihinkään kansalliseen juhlapäivään ja sillä, että kukaan ei todellakaan säästä rahaa vaikka kantaisi keltaisessa kassissa kotiinsa jotain oikeasti tarpeellistakin.

Oma muutokseni tässä aiheessa on ollut vaikea. Olen nimittäin Ostaja. Innostun jatkuvasti uusista asioista ja pystyn nopeasti perustelemaan miksi mikäkin uusi laite tai tavara on tarvehankinta, ei suinkaan halu. Esimerkiksi isomman television hankinta on ollut tosi usein mielessä, ja perustelukin on helppo: olenhan ammatiltani kuvaaja ja elokuvat pitäisi siis katsoa mahdollisimman isolta ja vaikuttavalta pinnalta. Minut hyvin tuntevat tietävät tämän ostoherkän ominaisuuteni, joka on ollut osa minua ihan lapsesta saakka. On vaikea sanoa mistä siinä on kyse tai mihin se juontaa, koska kumpikaan veljistäni ei kärsi samasta vaivasta.

Anna teki vuodelle 2013 suuren päätöksen: hän ei ole ostanut mitään uutta itselleen koko vuonna. Ei vaatteita, tavaroita, kirjoja, mitään. Ihmisille olemme antaneet aineettomia lahjoja. Monella tavalla tämä uudenvuodenlupaus on vaikuttanut myös minuun. Se on nimittäin ollut piikki omaan Ostajan luonteeseeni. Yhtäkkiä olen pysähtynyt jokaisen harkitsemani ostoksen äärellä ja miettinyt hetkisen pidempään. Se hetkinen on lähes kaikilla kerroilla tepsinyt ja ostokset ovat jääneet kauppaan. Kummallista kyllä, muutos on ollut vieläkin suurempi. Enää mieleni ei nimittäin tee mennä sisään koko kauppaan. Tänä vuonna olen Suomessa ostanut yhden valkoisen kauluspaidan isoa juhlaa varten ja yhden t-paidan. Täällä ollessani olen ostanut kaksi keralalaista perinnevaatetta, kolmet alushousut (Daisy-koira repi kahdet koska unohdin ne ulos pyykkinarulle) ja kaksi kauluspaitaa, koska täällä jokainen mies käyttää kauluspaitaa ja t-paita alkoi tuntua rahvaanomaiselta. Siinä vaateostokseni koko vuodelle. Samaan aikaan olen vähentänyt omia tavaroitani ja vaatteitani rankasti.

Aikaisemmin en yhdistänyt tätä kaikkea niinkään kiitollisuuteen. Tarkoitus on ollut oikeastaan määrittelemätön: ehkä pienentää hiilijalanjälkeä, vähentää rahankäyttöäni, yksinkertaistaa ympäristöäni, käyttää aikaani paremmin, olla jollain epämääräisellä tavalla parempi ihminen. Kiitollisuus on ollut hieman hankala käsite ja pakotettu tunne. Ikään kuin jokin nöyrä ele, jotain jolla pitäisi olla jokin kohde jota kiittää. Vasta muutama päivä sitten tajusin mistä siinä on kyse, ainakin minulle.

Kun ostimme ikioman intialaisen skootterimme vuosimallia 2007 (no, skootteri on Sukrithamin nimissä ja jää toki tänne meidän lähdettyämme, jotta tytöt voivat käyttää sitä ja opetella ajamaan), sain todellisen tulikasteen ajamaan oppimisessa - tekisi mieli käyttää termiä CRASH course. Menimme hakemaan uutta ajokkiamme Mahadevin kanssa autokyydillä. Korjaamolla josta sen hankimme minulle iskettiin sitten avaimet käteen. Pitihän se ajaa kotiin. No, ei muuta kuin pyörän selkään ja tien päälle. Noin viiden minuutin jälkeen, kun tuntuma kaasuun ja jarruun oli saavutettu, alkoi ajaminen tuntua ihanalta. Aivan mielettömän hauskalta! Tie oli tasainen ja rikshojen ja bussien välissä pujottelu nosti mahtavan adrenaliinipiikin. Mielessäni kiitin elämää ja sitä että sain olla täällä, tuntea itseni vapaaksi ja huolettomaksi ja että skootteri kiihtyi niin mainion ketterästi. Ajattelin että tässä on nyt syy siihen, miksi minua on kiehtonut niin pitkään ajatus moottoripyöräkortin ajamisesta.

Muutama päivä myöhemmin ajoin Anna ja Enni kyydissäni kaupunkiin. Olin huonolla tuulella ja Enni taisi valittaa väsymystään. Mietin itsekseni kuinka rasittavaa on ajaa näillä huonoilla teillä, varoa jatkuvasti hulluja bussikuskeja, niska ja selkäkin tässä väsyy, onpas muuten epämukava penkki, mitä toikin tossa viereisessä autossa huitoo, toivottavasti ollaan pian perillä! Havahduin tähän ajatuskierteeseeni ja ymmärsin siinä hetkessä mistä kiitollisuudessa on kyse. Vain joitain päiviä aiemmin olin ollut suurenmoisen iloinen jostain, mikä nyt oli vain rasite ja pakollista toimintaa päästäksemme paikasta maaseutu paikkaan kaupunki. Samassa kun ymmärsin tämän lävitseni kulki outo tunne. PÄÄTIN olla kiitollinen. Päätin nauttia siitä hetkestä, muistaa mikä siinä olikaan kivaa ja asennoitua koko asiaan positiivisella tavalla. Ihme kyllä se auttoi heti. Aloin hymyillä ja pidin taas hauskaa iloiten liikenteen kaaoksesta ja hälinästä ympärilläni.

Joskus asioiden pitää vain napsahtaa päässä paikoilleen. Tajusin mistä kiitollisuudessa on kyse: elämässäni on jotain hyvää, joka hetki. Että asiat, joihin olen tottunut ja jotka tuntuvat jokapäiväisiltä ja yhdentekeviltä, ovatkin itse asiassa hienoja juttuja joista on syytä olla kiitollinen. Että vessamatka joka tuntuu loputtomalta ja hankalalta joka päivä, onkin toissijainen murhe ja syytä on kiittää siitä, että ylipäänsä pääsen siistiin ja toimivaan vessaan. Tämä on nyt tätä maailmanparannusasiaa, mutta tottahan se on: kaikki ne pienet ja suuret asiat jotka otamme kodeissamme itsestäänselvyytenä, eivät ole sitä suurimmalle osalle ihmisistä. Enkä totisesti yritä sanoa että siitä pitäisi tuntea syyllisyyttä, päinvastoin! Siitä on kuitenkin hyvä tuntea kiitollisuutta, koska onhan se ihanaa että voi koska vaan avata hanan ja juoda puhdasta ja jääkylmää vettä, joka vieläpä maistuu hyvältä. Kun on kiitollinen pienistäkin asioista, ei ehkä ole tarvetta vaihtaa 40-tuumaista televisiota 60-tuumaiseen. Ja mikä parasta, kun on kiitollinen, on myös onnellinen! Onnellinen omasta elämästään ja kaikista pienistä ja suurista asioista ja ihmisistä jotka siihen kuuluvat.

Lauri

Meidän tytöt: Anamika ja Aryananda

”Auntie, please! Me, me!” Aryananda yrittää koiranpennun anovalla katseella ja tekee kampausliikkeitä märkiin hiuksiinsa. Käyn juuri täikammalla läpi Aryanandan pikkusiskon, Anamikan päätä. ”Shrikuti, no lice”, tyttö jatkaa käyttäen siskonsa lempinimeä. Selitän jälleen kerran, että jokainen pää kammataan, mutta yksi kerrallaan. Myös ne tytöt kammataan, joiden päässä ei vilise satoja öttiäisiä, vaan ainoastaan muutamia. Aryanandan vuoro ei ole vielä. ”Auntie no! Me! Please!” Aryananda ottaa kärsivimmän ilmeensä ja käyttää kaikki näyttelijän- ja englanninkielentaitonsa päästäkseen jonon ohi.

On viikonloppu ja viikottainen täidentappo-operaatio. Alan tottua tähän. Ensin shampoota joka päähän, sitten viiden minuutin odotus, huuhtelu ja kampaaminen. Isot pesevät ja kampaavat onneksi itse itsensä. Silti tähän menee koko ilta. Istun kylpyhuoneen ulkoportailla, kampaan mustaa tukkaa, kampaan tarttuu kymmenittäin täitä; suurin osa kuolleita, jokunen sätkii vielä. Alastomat, vaahtopäiset lapset kikattavat, leikkivät vesileikkejä, harjaavat hampaita, menevät huuhtelemaan kunhan muistan muistuttaa ja istuvat sitten eteeni loputtomana virtana. Laulamme lauluja, rupattelemme, kauhistelemme täiden määrää. Ihan joka välissä Aryananda yrittää jonon ohi.

Shrikuti on isosiskoaan itsenäisempi ja vähemmän kiinnostunut aikuisista. Hän on löytänyt Sukrithamin tytöistä rinnalleen omanikäisensä ystävän, jonka kanssa koluaa metsässä, rakentelee majoja ja kiipeilee. Sisällä hänellä on tapana istua vähän reunempana ja tarkkailla viisailla silmillään isompien touhuja.

8-vuotias Anamika ja 9-vuotias Aryananda ovat alun perin tämän kylän lapsia. He tulevat perheestä, jossa on kolme tyttöä. Nuorin siskoista on neljävuotias ja asuu toistaiseksi isänsä kanssa. Tytöt muuttivat Sukrithamiin pienet mielet täynnä vihaa tämän vuoden alussa. Äiti oli juuri jättänyt perheensä ilman ennakkovaroitusta ja muuttanut toiseen kaupunkiin vieraan miehen kanssa. Tämän jälkeen kukaan ei ole kuullut äidistä mitään.

Kun äiti vielä asui kotona, hänellä ei ollut tapana huolehtia tytöistä laisinkaan. Tytöt saivat kuulla olevansa epätoivottuja ja tiellä. Äiti oli paikalla, muttei koskaan läsnä. Tasaisin väliajoin hän kuitenkin hakkasi lapsiaan ja edelleen tytöt ovat välillä hämmentyneitä aikuisen hellemmästä kosketuksesta.

Tyttöjen isä on rikshakuski, joka lähtee aamulla aikaisin töihin ja palaa kotiin myöhään illalla. Isä on aika lailla pihalla maailman menosta, eikä juuri ymmärrä lastensa tilannetta. Aluksi hän oli pelkästään masentunut tyttöjen muuttaessa Sukrithamiin. Siitä syystä nuorimmainen jäi vielä kotiin, vaikka isällä ei ole henkisiä eikä taloudellisia mahdollisuuksia taata lapsilleen minkäänlaista tulevaisuutta. Nykyään vierailupäivinä isä jo hymyilee ja kiittää hyvästä hoidosta. Eikä hän lakkaa ihailemasta tyttöjensä koulumenestystä. Pikkusisko muuttaa ensi vuonna siskojensa luokse ja isään pidetään koko ajan yhteyttä.

Shrikuti ja Aryananda opettelevat koululaisiksi. Molemmille on uutta, että aikuisia kiinnostaa heidän koulunkäyntinsä ja että sitä valvotaan. Läksyjä tehdään, koulupuvut pestään ja aamulla kouluun mennään siihen aikaan kun koulu alkaa.

Päivällisen jälkeen kokoonnumme päivittäiseen draamahetkeen ja sen jälkeen tehdään tunti läksyjä. Istun lattialla ja tarkistan jonkun ison tytön englannin esitelmän kielioppia. Aryananda työntää kirjansa esitelmäpaperin ja kasvojeni väliin: ”Auntie, maths. Please! My homework!” Vedän henkeä ja katson tyttöä silmiin. Matikkaan saa apua, kun olen ensin tarkistanut tämän tehtävän. Kokeile ensin itse. Aryananda ei hievahdakaan ja jatkaa vaatimista. Minuutin kuluttua siirrän tytön metrin päähän meistä ja jatkan meneillään olevaa hommaa.Kun siirryn Aryanandan matikankirjan ääreen, läksyyn ei ole tehty merkintääkän. Laskeminen alkaa sujua heti, kun sitä tehdään yhdessä. Yhteistä kieltä ei vielä ole. Kaikki selittäminen tapahtuu piirtämällä ja keittiötarpeista kyhäämilläni havainnollistamisvälineillä. Se ei oikeastaan haittaa, koska ei tässä matematiikasta ole missään vaiheessa ollutkaan kysymys. Läksyt tulevat valmiiksi, läpäyttelemme yläfemmoja ja nauramme molemmat huojentuneina.

Menen peittelemään Ennin lastenhuoneen yläsänkyyn. Pari isoa tyttöä tulee laulamaan iltalaulua, lähden hiippailemaan takaisin. ”Auntie”, kuuluu toiselta puolelta huonetta. Se on Shrikuti. Istun hetkeksi sängyn viereen paijailemaan väsynyttä ja haukottelen itsekin. Shrikuti nousee istumaan, ottaa kasvoni käsiensä väliin ja paijaa hellästi. Samaan aikaan tyttö katsoo suoraan sisääni viisailla, vakavilla silmillään. Saan suukon kummallekin poskelle ja pieni ääni kuiskaa korvaani: ”I love you auntie. Good night.”

Annamarika

Joutilaana

Ensimmäinen viikko Sukrithamissa kääntyi viikonlopuksi. Sain lentokoneen ja intialaisen junan ilmastoinnista itselleni kurkkukivun ja nuhan, jotka alkavat hiljalleen helpottaa. Keho on tottunut keskipäivän 33 asteen lämpötilaan ja varsinkin ruuan tulisuuteen. Erilaiset upeat maut erottuvat viimein toisistaan, kun kaikki keskittyminen ei mene poltteen kestämiseen.

Suurin muutos on tapahtunut kuitenkin omassa mielentilassa. Viikko on kulunut lähinnä aivojen palautuessa siitä hälystä jonka kohteena ne tavallisesti ovat. Täällä elän ilman kännykkää, radiota ja televisiota. Tietokonekin avataan vain hyötykäyttöön eli bloggaamiseen, kuvausmatskujen tallentamiseen ja vain pakon edessä sähköpostien lukemiseen ja tietysti yhteydenpitoon.


Päivisin, kun tytöt ovat koulussa ja Mahadev hoitamassa lastenkodin asioita kaupungissa, suurin osa ajasta kuluu ajatteluun tai lukemiseen. Digitaaliset ärsykkeet ovat minimissä.

Silti oloni on ollut oudon levoton. Tänään oivalsin tämän johtuvan siitä, että minussa on sisäänrakennettuna ajatus jonkinlaisesta luterilaisesta työmoraalista ja -perinteestä, jossa perusoletuksena on viisipäiväinen työviikko ja 40 tuntia työn alttarille uhrattua aikaa. Huvittavaa tässä on tietysti se, että kotonakin työni ja arkeni on kaukana tällaisesta. On paljon päiviä jolloin minulla ei ole välttämättä mitään pakollista tekemistä, ja sen vastapainona toisinaan 12-15-tuntisia kuvauspäiviä. Suomessa pyrin välttämään levottomuutta ja työmoraalin painoa hartioillani täyttämällä tyhjät hetkeni kaikenlaisella turhanpäiväisellä tekemisellä. Yleensä tähän kuuluu kaikki mikä jollain kaukaisella tavalla liittyy työhöni, mutta luulenpa että todellisuudessa kyse on facebookin, sähköpostin ja hs.fin välillä hyppimisestä. Välillä tarkistan ettei kännykkään ole tullut viestejä tai puheluita. Tällä tavalla voi viettää tuntikausia ja iltapäivällä todeta tehneensä työpäivän, mikä on tietysti tärkeintä.

Nyt olen joutunut kohtaamaan joutilaisuuteni. Meille tuodaan aamiainen, lounas ja illallinen valmiina eteen. Elämme täällä kuin täysihoitolassa. Olemme perhettä ja meidän osamme tässä perheessä ei ole tehdä ruokaa. Sitä varten täällä on erillinen henkilö ja tytöillä kiertävät vuorot, jotta he oppisivat taloudenhoitoa. Päiviini jää paljon tyhjää tilaa josta tuntea huonoa omaatuntoa.

Ensimmäinen viikko on toki ollut totuttelua paikkaan ja tutustumista tyttöihin. Vasta kohta alkavat ne työt, joita olemme tulleet tänne tekemään. Silti niistäkään ei tule muodostumaan täyttä työviikkoa eikä 16 tuntia suorittamista vuorokaudessa. Seuraavaksi aion opetella nauttimaan tästä ylimääräisestä ajasta jonka olen saanut lahjaksi. Mikä upea lahja se onkaan.

Tänään tyydytin sisäistä työetiikan vartijaani rakentamalla portaat kylpytiloihin johtavaan pieneen ylämäkeen, jotta pienempien lasten olisi helpompi kulkea pesulle ja vessaan. Tähän kului muutama tunti kantaen painavia kiviä toiselta puolen tonttia keskipäivän polttavassa kuumuudessa. Urakan jälkeen tunsin oloni kuin suureksikin työn sankariksi.

Lauri

Ekoja kertoja

Namaskaram!

Tämä reissu on yksi ekojen kertojen jatkumo. Kaksi ihanaa ekaa kertaa tältä viikolta: tanssitunti ja draamaopetus.

Mahadev oli pyytänyt paikalle opettajan, joka pitää minulle kolmen kuukauden ajan kaksi kertaa viikossa Barathanathyam-tanssitunnin. Lysti maksaa 15000 rupiaa. Iso osa omasta viihdebudjetista tipahtaa tähän, mutta niin olin suunnitellutkin.

Nyt minulla on elämäni ensimmäinen oma guru. Teimme alkuun seremonian, jossa tehdään tiettyjä liikkeitä ja rukouksia, kiitetään äiti maata ja uusi guruni siunasi minut oppilaakseen. Opetus saattoi alkaa.

Aloitimme perusteista. Siis todella perusteista. Nämä tunnit taitavat olla yhtä kärsivällisyysharjoitusta. Teimme koko ensimmäisen kerran ajan yhtä liikettä, jossa jalat tömistävät lattiaa. Tätä tehtiin eri nopeuksilla. Kuulostaa helpolta. Ei ole. Jalat pidetään voimakkaassa aukikierrossa, isommassa kuin oma fysiikkani antaa tällä hetkellä myöten. Polvia pitää taivuttaa niin, että koko ajan ollaan puolikyykyssä, paljon syvemmässä mihin etureisieni voimat riittävät. Ihan kamalaa! …eli nautin tietenkin joka hetkestä. Hiki virtasi, jalat tärisivät ja pilkkua viilattiin yhä vaan. Eteenpäin ei mennä, ennen kuin tämä perushomma on hallussa. Tanssimiseen antaa ihan oman fiiliksensä 33 asteen lämpötila ja opettaja, joka seisoo 20 sentin päässä kasvoistani taputtamassa rytmiä.

Sain kotiläksyksi opetella ekan kerran asiat täydellisesti seuraavaan kertaan mennessä. Onneksi täällä on talo täynnä tanssitaitoisia pikkuopettajia. Juuri nyt tuntuu siltä, että reidet olisi kaadettu täyteen sementtiä ja jalkapohjia piiskattu. Loistavan liikkunut olo siis!

Se vähemmän masokistinen eka kerta oli ensimmäinen draamaopetustunti Sukrithamin tytöille. Aloitimme sanattomilla harjoitteilla, liikuimme ja kuuntelimme toisiamme monenlaisin keinoin. Tytöt heittäytyivät mukaan nopeasti, nauroivat ja antoivat omia ehdotuksiaan yhteiseen tekemiseen.

Pidän draamatunteja kolme kertaa viikossa: yhteisen koko porukalle sekä omat kerrat isoille ja pienille. Nyt alkuun ollaan kuitenkin kaikki yhdessä ja totutellaan näihin uusiin työtapoihin. Oman säväyksensä antoi sähkökatkos, joten tunti pidettiin tunnelmallisesti taskulampun valossa.

Oli hauskaa nähdä, miten ensimmäinen draamahetki aktivoi lapsissa leikkienergiaa ja tunnin päätyttyä kaikki jäivät yhteiseen tilaan leikkimään omia laulu- ja tanssileikkejään pienissä porukoissa.

Paras palkinto tuli vähän myöhemmin illalla: ”Auntie! More drama, please?” Tähän oli helppo vastata myöntävästi.

Annamarika

P.S. Tässä(kin) kontekstissa tuntuu aivan mielipuoliselta, että meidän koulutusohjelma ollaan lopettamassa. En ikimaailmassa olisi pystynyt tähän hommaan ilman esittävän taiteen oppeja.

Mahadev - mestariverkostoituja

Teatteriopintojeni aikana meille on teroitettu koko neljän vuoden ajan, kuinka tärkeää verkostoituminen on. Viime kurssilla opettaja muistutti joka käänteessä kättelemään kaikkia, tutustumaan jokaiseen ja antamaan itsestään hyvä, ammattimainen kuva ihan joka käänteessä.

Tietenkin olen jo aiemmin ymmärtänyt, että on hyvä tuntea oikeat ihmiset. Luovilla aloilla se on elintärkeää. Kuitenkin nyt Sukrithamissa olen oppinut, kuinka merkityksellistä verkostoituminen todella voi olla.

Joskus yhden superverkostoitujan tunteminen riittää. Minä tunnen täältä yhden ja loppu tulee kuin itsestään. Tämä supermies on Sukrithamin johtaja Mahadev. Mitä ikinä sanon, Mahadev tuntee jonkun, joka voi auttaa. Ja hän todella tuntee kaikki.

Olemme olleet täällä nyt kolme päivää ja tähän mennessä on ehtinyt tapahtua muiden muassa seuraavat asiat:

Mainitsin, että voisin lähteä kaupunkiin hakemaan intialaista kännykkäliittymää. Mahadev: ”Minun ystäväni työskentelee Vodafonella. Voin ajaa teidät hänen luokseen heti, niin ei tarvitse jonottaa.”

Kerroin, että olen kiinnostunut Keralan tanssiperinteestä ja aion mennä johonkin tanssikouluun kurssille. Mahadev: ”Minulla on eräs ystävä, joka opettaa tanssia. Hän on hyvin arvostettu opettaja. Tarkistan, onko hän paikalla, vai jossakin muualla opettamassa.” Seuraavana päivänä sain tietää, että opettaja tulee tänne meille Sukrithamiin opettamaan minua.

Keskustelimme opinnäytetyöstäni. Mahadev: ”Ystäväni Shajesh on erikoistunut tantrameditaatioon. Teidän kannattaisi tavata. Hän voi kertoa sinulle kaikenlaista.” Niinpä eilen, matkalla puhelinoperaattoria hakemaan, pysähdyimme erään talon eteen ja Shajesh tuli toivottamaan meidät tervetulleeksi luokseen. Tulos: sain oman harjoittelurutiinin ja kutsun tantraleirille erääseen ashramiin opiskelemaan tantraa syvällisemmin. Teen siis joulukuussa meditaatiomatkan eteläiseen Keralaan.

Näitä esimerkkejä on loputtomiin. Tämä verkostoitujaihme on erityinen hyöty tyttökodille. Kun tytöt sairastuvat ja joutuvat sairaalaan, on siellä eräs Mahadevin ystävä, joka antaa hoidon ilmaiseksi, sillä hän haluaa tukea Sukrithamissa tehtävää työtä. Kun Mahadev vaihtaa lahjoituseuroja rupioiksi, ei rahanvaihtaja ota lainkaan omaa palkkiotaan, vaan antaa koko summan, koska tietää rahojen menevän hyvään tarkoitukseen.

Eilen tapasimme erään Mahadevin ystävän. Hän valmistuu Kozhikoden yliopistosta terapeutiksi vuodenvaihteessa ja käy tarpeen tullen antamassa Sukrithamin tytöille terapiaa ilmaiseksi. Eilen hän oli kaupunkioppaamme, kun etsimme kaikkea tarpeellista pienistä kojuista. Olisimme jääneet ilman muuntajaa ja hammastahnaa ilman tätä auttajaa. Lisäksi saimme ystävän, joka esitteli meille kaupungin ehkä ainoan paikan, josta saa kunnon kahvia. Vastalahjaksi uusi ystävä sai kyydin kotiin, kun Mahadev palasi asioiltaan noutamaan meitä.

Mahadev pyörittää Sukrithamin tyttökotia yksin. Hän tekee töitä aamuvarhaisesta nukkumaanmenoon saakka ja uniaikaa on hyvänä yönä noin viisi tuntia. Kuitenkin, kun hänen ahkeruuttaan ihmettelee, sanoo Mahadev, ettei hän suinkaan ole yksin. Hänellä on laaja ystäväpiiri ja heistä kaikki ovat valmiita auttamaan omalta osaltaan, kun tarve tulee. Mahadevin vaikutuspiirissä tuntee oman idealismin latautuvan täyteen voimaansa.

Illalla vietimme synttäreitä, kun Divya täytti 14 vuotta. Mahadev osti kakun, me vastasimme suklaatarjoilusta.  Mahadev itse ei valitettavasti osallistunut juhlintaan; hän jonotti paikallisella poliisiasemalla antaakseen vielä yhdet kopiot meidän perheen passeista ja viisumeista loputtomaan byrokratiapyöritykseen.

Annamarika

Matkalla

Istumme junassa, matkaa on tehty jo melkein 6 tuntia. 40 tuntia vielä jäljellä. Lentomme saapui Delhiin n. 3.00 Suomen aikaa (6.30 paikallista) eli noin puolessa välissä normaalia yöunta, tosin puolikkaasta yöunesta ei ollut tietoakaan. Onneksi Enni sentään nukkui muutaman tunnin tuijotettuaan lentokoneen ruudulta saman hevospiirretyn kahteen kertaan.

Kaikki on mennyt tähän asti yllättävän hyvin. Junaliput Nizamuddin-asemalta saatiin toivomaamme junaan joka lähti hitaasti kohti Keralaa. Tosin asemalla meille ilmoitettiin että juna on Mumbaista eteenpäin täynnä. Meidän täytyisi kysyä konduktööriltä löytyisikö jostain tilaa Kozhikodeen asti. Yleensä on kuitenkin aina löytynyt, joten toiveikkain mielin hyväksyimme kohtalomme ja hyppäsimme junaan. Mumbaihan on jo yli puolessa välissä matkaa.

Olo on vielä epätodellinen. Viimeiset pari viikkoa ennen lähtöä menivät täydessä mielenhäiriössä. En saanut nukuttua ja sydän hakkasi kuin olisin ollut pahassakin hädässä. Kehoni reagoi todella voimakkaasti siihen jännitykseen ja huoleen jota tämä muutos päässäni pyöritti. Sellainen on osa minua ja tämän hyppäyksen tekeminen on loistavaa shokkihoitoa. Luonteessani on aina ollut kaksi puolta: optimisti joka katsoo asioiden positiivisia puolia ja jättää helposti huomiotta mahdolliset ja jopa todennäköiset huonot puolet, sekä huolestuja joka luulee korjaavansa optimistin jättämiä jälkiä syyttämällä itseään ja huokailemalla todellisia ja keksittyjä, menneitä ja tulevia murheita. Nämä kaksi törmäävät välillä toisiinsa ja seurauksena on vatsanväänteitä ja katastrofikuvia joissa olen puilla paljailla, vaarantanut kansallisen turvallisuuden, suututtanut ystäväni ja kadottanut kirjastokorttini. Aika harvoin osun murehtimisessani todellisen kokoiseen arvioon tilanteesta.

Tälle matkalle lähteminen oli harvinaisen suuri osuma molempiin puoliini. Ikävä kyllä murehtija sai vallan viimeisten päivien ajaksi ja ystäväni saivat hyvästellä poissaolevan, kalpean ja sätkyn minän. Toivon mukaan keväällä kotiin palaa toisenlainen ihminen. Ymmärsin hetki sitten tämän olevan osa matkamme tarkoitusta minulle. Ihmisen sisällä tapahtuva muutos on joskus hyvin hidasta, se vähän kuin odottelee jotain joka todella sysäisi sen liikkeelle. Minulle valmistautuminen tähän talveen on ollut se sysäys, ja sen ymmärtäminen tapahtui juuri.

Maisema vaihtuu ikkunassa verkkaisesti. Intialaiset lapset leikkivät Ennin kanssa viereisessä makuutilassa. Anna nukkuu univelkaa pois yläpedissä. Maailma ei ole vielä kaatunut vaikka olemme täällä. Ehkä minäkin saan kohta soviteltua rauhan eri puolieni välille. Ainakin nyt tuntuu siltä. Ja onhan minulla 4 ja puoli kuukautta aikaa rauhanneuvotteluille.

P.S. Neljä konduktööriä on tähän mennessä käskenyt kysyä jatkolipusta seuraavalta. Nukkumaanmenoaika on jo mennyt, mutta pitää vielä odottaa tunnin päästä saapuvaa virkamiestä, jolla on ilmeisesti enemmän tietoa kuin edellisillä. Toivon mukaan meitä ei potkita junasta aamulla Mumbaissa ihan vain siksi, ettei kukaan viitsinyt ottaa asiaamme hoitaakseen.

Lauri