sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Joutilaana



Ensimmäinen viikko Sukrithamissa kääntyi viikonlopuksi. Sain lentokoneen ja intialaisen junan ilmastoinnista itselleni kurkkukivun ja nuhan, jotka alkavat hiljalleen helpottaa. Keho on tottunut keskipäivän 33 asteen lämpötilaan ja varsinkin ruuan tulisuuteen. Erilaiset upeat maut erottuvat viimein toisistaan, kun kaikki keskittyminen ei mene poltteen kestämiseen.

Suurin muutos on tapahtunut kuitenkin omassa mielentilassa. Viikko on kulunut lähinnä aivojen palautuessa siitä hälystä jonka kohteena ne tavallisesti ovat. Täällä elän ilman kännykkää, radiota ja televisiota. Tietokonekin avataan vain hyötykäyttöön eli bloggaamiseen, kuvausmatskujen tallentamiseen ja vain pakon edessä sähköpostien lukemiseen ja tietysti yhteydenpitoon.


Päivisin, kun tytöt ovat koulussa ja Mahadev hoitamassa lastenkodin asioita kaupungissa, suurin osa ajasta kuluu ajatteluun tai lukemiseen. Digitaaliset ärsykkeet ovat minimissä.



Silti oloni on ollut oudon levoton. Tänään oivalsin tämän johtuvan siitä, että minussa on sisäänrakennettuna ajatus jonkinlaisesta luterilaisesta työmoraalista ja -perinteestä, jossa perusoletuksena on viisipäiväinen työviikko ja 40 tuntia työn alttarille uhrattua aikaa. Huvittavaa tässä on tietysti se, että kotonakin työni ja arkeni on kaukana tällaisesta. On paljon päiviä jolloin minulla ei ole välttämättä mitään pakollista tekemistä, ja sen vastapainona toisinaan 12-15-tuntisia kuvauspäiviä. Suomessa pyrin välttämään levottomuutta ja työmoraalin painoa hartioillani täyttämällä tyhjät hetkeni kaikenlaisella turhanpäiväisellä tekemisellä. Yleensä tähän kuuluu kaikki mikä jollain kaukaisella tavalla liittyy työhöni, mutta luulenpa että todellisuudessa kyse on facebookin, sähköpostin ja hs.fin välillä hyppimisestä. Välillä tarkistan ettei kännykkään ole tullut viestejä tai puheluita. Tällä tavalla voi viettää tuntikausia ja iltapäivällä todeta tehneensä työpäivän, mikä on tietysti tärkeintä.


Nyt olen joutunut kohtaamaan joutilaisuuteni. Meille tuodaan aamiainen, lounas ja illallinen valmiina eteen. Elämme täällä kuin täysihoitolassa. Olemme perhettä ja meidän osamme tässä perheessä ei ole tehdä ruokaa. Sitä varten täällä on erillinen henkilö ja tytöillä kiertävät vuorot, jotta he oppisivat taloudenhoitoa. Päiviini jää paljon tyhjää tilaa josta tuntea huonoa omaatuntoa.

Ensimmäinen viikko on toki ollut totuttelua paikkaan ja tutustumista tyttöihin. Vasta kohta alkavat ne työt, joita olemme tulleet tänne tekemään. Silti niistäkään ei tule muodostumaan täyttä työviikkoa eikä 16 tuntia suorittamista vuorokaudessa. Seuraavaksi aion opetella nauttimaan tästä ylimääräisestä ajasta jonka olen saanut lahjaksi. Mikä upea lahja se onkaan.

Tänään tyydytin sisäistä työetiikan vartijaani rakentamalla portaat kylpytiloihin johtavaan pieneen ylämäkeen, jotta pienempien lasten olisi helpompi kulkea pesulle ja vessaan. Tähän kului muutama tunti kantaen painavia kiviä toiselta puolen tonttia keskipäivän polttavassa kuumuudessa. Urakan jälkeen tunsin oloni kuin suureksikin työn sankariksi.

Lauri

3 kommenttia:

  1. Voi, että mä nautin lukea näitä Teidän postauksia joita odotan innolla. Kaikkea mahdollista hyvää Sinne !

    VastaaPoista
  2. Niin kivoja kuin Annan "kaikki on ihanaa!" -päivitykset onkin, musta on jotenkin erityisen ihanaa kun sä Lauri kirjoitat myös hankalista ja oudoista oloista. Imen kyllä jokaisen sanan teidän molempien teksteistä sienen lailla! Rakkautta sinne.

    VastaaPoista
  3. Haastoin teidät kun joku piti haastaa; http://pikkusquare.blogspot.fi/2013/11/11.html

    ei ole mikään pakko :)

    VastaaPoista